EVERSTI  MICHAEL  JEKIMOVIN  ELÄMÄKERTA

Michael Jekimov (1865–1941?) kuului länsimaistuneen gottorpilaisen Pietarin keskiluokkaan. Hänen isänsä Vasilii Jekimov, kreikkalais-katolinen, siperialaissyntyisen Jekim Jekimovin poika, oli onnistunut virkamiehenä, sai Valtiovarain ministeriöstä korkeita virkoja. Äitinsä Anna, Paul Schenkenin tytär, oli luterilaiseen kirkkokuntaan kuuluva Saksassa syntynyt saksalainen. Avioparille syntyi paljon lapsia: 5 poikaa ja 4 tytärtä. Perheenisä huolehti poikiensa onnistuneesta urasta, minkä vuoksi laittoi heidät opiskelemaan lupaaviin ratsuväen kadettikouluihin. Yksi tyttäristä, Maria, avioitui kreivi Eugen Viscontin kanssa, joka oli kuulun eurooppalaisen suvun sveitsiläisen haaran jälkeläinen. Kreivi kuului yhteen merkittävimmistä pietarilaisen arkkitehtisuvun kolmanteen paikalliseen sukupolveen. 


Vasilii Jekimov ja hänen lankonsa Eugen Visconti (Marian, Michaelin sisaren, aviomies) Pavlovskin puistossa 
(ns. Slavänka-joen, eli Venjoen laaksossa).

Pavlovsk (Paullust) oli David Viscontin, Eugenin isoisoisän luovan työskentelyn erikoisena pajana. Keisari Paavali I:n kesäasunnon puistossa yksi silloista on nimetty kyseisen Viscontin mukaan, kun taas veljensä Carlo Domenico on sunnittellut klassiseen tyyliin rakennetun mausoleumin.


Eugen vaimonsa Marian ja tytärpuolensa Sandan kanssa uransa huipulla – ulkoasiainministeriön yleisasioiden osaston varapäällikkönä.

Michaelin ura puolustusvoimissa eteni mallikkaasti: vuoden 1888 kornetista tuli vuonna 1915 eversti (1. tammikuuta 1915 vielä everstiluutnantti, joka oli palvellut noin 30 vuotta puolustusvoimissa, ja ainakin vuodesta 1907 ensimmäiseen päivään syyskuuta 1913 13:ssa / 5:ssä Kargopolin rakuunarykmentissä, josta hänet siirrettiin 13:een Vladimirin ulaanirykmenttiin, minkä jälkeen sotilasura jatkui Puna-armeijassa). 

Hän ansaitsi kuuluisuutta kun voitti useissa vaikeissa estelaukkakilpailuissa (ns. steeple chase).


Michaelin ikimuistoinen valokuva, jonka päälle on tehnyt kirjoituksen vanhoina päivinä veljensä Koka.

 
Michael rakasti kauniita naisia ja menestyi rakkausasioissa – isänsä jopa piti pelastaa häntä pulasta (anomalla siirtämään häntä pois Pietarista) – Michael joutui vaaralliseen kilpailuun  kruununperijä Nicholas Gottorp Romanovin kanssa tanssijatar Matyłda Krzesińska suosiosta. 
Hän oli iloinen ja seikkailunhaluinen, mistä kertovat tekemänsä käytännön vaaralliset leikit. Kerran kun hän nuoremman veljensä, Kokan (Konstantin Jekimovin, 1873–1956), kanssa odotti junaa rautatieasemalla (todennäköisesti ennen 1894, kun Koka oli vielä kornetti), heidän luokseen tuli kenraali ja rupesi moittimaan Kokaa siitä, että univormunsa kaulus oli auki. Koka vapisi pelosta, kalpeni ja punastui, tietenkin. Kun juna, johon he nousivat, lähti liikkeelle, Michael näytti pitkää nenää laiturille jääneelle kenraalille vaunun ikkunan läpi


Viidennen ratsudivisioonan palkkio on voitettu! Koka uransa alussa, Puola (Skierniewicessä).

Neljä viidestä veljeksestä palveli aikonaan yhdessä Puolassa. 


Michael, vaimonsa Aglaida, poikansa Gorja (Yrjö) ja tyttärensä Veera ja Gulja matkalla Koninista Pietariin.

Vuoden 1905 vallankumouksen aikana Koka palveli Hoviratsuväessä Pietarissa, jonne hän muutti yhdessä vaimonsa Martan, joka oli Koninin luterilaisen papin Karl Henkelin tytär ja kahden taaperoikäisen poikansa kanssa


Pappi Karl Henkel, tyttärensä Martta, tyttärenpojat Wladimir ja Vasili, palvelijatar Olga pappilan edessä. Konin 1910.

Koniniin jäivät Martan isä Karl, sisaret Maria ja Magdalena (Maria muutti myöhemmin Pietariin, missä avioitui Marian teatterin viulunsoittajan, Konstantin Klossen kanssa; siskojen lisäksi Pietarissa kävi koulua ja sittemmin työskenteli heidän nuorempi veljensä Karl). 

 


Maria, o.s. Henkel, miehensä Konstantin Klossen ja lastensa Lizan ja Nikolain kanssa.

 

Vuonna 1905 Marian ja Martan isoveli Aleksandr on Sosnowiecissa, mistä kirjoittaa Marialle kaupungin vallakumouksellisesta tilanteesta: ...W Sosnowcu wszystkie fabryki stoją...Do Sosnowca przybyło massa wojska... („Kaikki Sosnowiecin tehtaat seisovat toimettominac Sosnowieciin on saapunut paljon sotilaita“). Melkein samaan aikaan Michael kirjoittaa Kokalle Pietariin, että ratsukomppaniat, joissa hän ja veljensä Vasili palvelivat, lähetetään Sosnowieciin kukistamaan mellakoita:

               

 

Aleksandrin kohtalosta ei tiedetä mitään. Tuliko hänestä poliittisten vainojen uhri vai siirtyikö hän saksalaisten puolelle sodan aikana, mutta jo ennen 1914 Henkelien perheessä pyrittiin olla muistamatta hänestä. Sen takia nykyisin kukaan lopullisesti puolalaistuneista papin lapsenlapsista ei tiennyt mutään Aleksandrista ja kukaan ei pystynyt kertomaan mitään.


Aleksandr seisoo vasemmalla Marian ja isänsä Karlin välissä (oikealle – Magdalena, Michaelin veli Vasili, Karl Henkel nuorempi. Pastorinna Martta istuu vasemmalla lapsenlapsensa Vasilin kanssa, hänen tyttärensä Martta istuu viimeisenä oikealla). Pappila Koninissa. 

Sodan aikana Michael taisteli Galitsiassa 13. Vladimirin ulaanirykmentissä vuoden 1915 alussa everstiluutnanttina, mutta 19. marraskuuta 1915 alkaen  – jo everstinä. 1 elokuuta 1916 hän on yhä saman 13. Vladimirin ulaanirykmentin eversti. Myöhemmin hän oli lyhyen ajan tämän rykmentin komentajana – vuoden 1916 lopun ja vuoden 1917 kesän välisenä aikana. 
Carl Gustaf Mannerheim (joka myös oli saman rykmentin komentajana vuosina 1909–1911) kirjoittaa Muistelmissaan
(London: Cassell 1953, part 4, p. 83), että kun 13. ratsudivisioonan komentaja kenraaliluutnantti ruhtinas Tumanovin käski häntä puolustaa Kraśnikin kaupunkia itävaltalaisia vastaan, Mannerheim vahvisti omaa kaartin erikoisprikaatia 13. Vladimirin ulaanirykmentillä ja 13. rakuunarykmentiillä. Eli siihen aikaan Michael oli itse Mannerheimin alaisena!




Sankari, joka on voittanut aasialaismiehen, Stalinin.


Sen jälkeen, kun vuonna 1918  13. Vladimirin ulaanirykmentti lakkautettiin, Michael seurasi pokaansa, Georgia ja siirtyi Puna-armeijan palvelukseen. Sisällissodan aikana hän toimi ratsuväen tarkastajana Kazanin alueella.


Yrjö (Gorja) – Kazanin junkkarikoulun kadetti (kirje Koka-sedälle ja Martta-tädille)


Vuoden 1910 loppupuolella Mikael ja Aglaida lähettivät Henkeleille Kazanista Koniniin onnittelukortin, mistä voi päätellä, että Mikael oli jo ennen sotaa komennettu joksikin aikaa poikansa opiskelukaupunkiin:


Aglaida 19. marraskuuta 1915 jälkeen

Wrangelin armeijaa vastaan vuonna 1920 käyneiden taistelijen aikana Yrjö oli ratsuväendivisioonan komentajana ja kaatui Perekopin tienoilla. Hänen ruumiinsa tuotiin isänsä luo, Kazaniin. Viesti tuli perille kun Mikael oli tanssiaisissa, mistä hänet hälytettiin ja ilmoitettiin hänen ainoan poikansa kuolemasta. Isä, joka sapelillaan on tappanut taisteluissa useamman saksalaisen ja itävaltalaisen, menetti tajuntansa suruviestin kuultuaan. Yrjö haudattiin Kazaniin:




On paradoksaalista, että Yrjökin on osallistunut Pietarin tuhoamiseen taistelemalla kenraali Wrangelia vastaan, joka oli keisarillisen Pietarin ideologi. Pjotr Wrangel (1878-1928), aito pietarilainen, oli yksi niistä harvoista eliitin jäsenistä, joille Pietari ei ollut mikään Venäjän pääkaupunki, vaan Venäjän läntinen metropoli. Itse keisarikunta ei ollutkaan Venäjän keisarikunta, vaan Pietarin keisarikunta. Venäjä oli vain Pietarin taloudellinen lisäke – siinä on todellinen ihanne, jota Wrangel puolusti Venäjän kapinallisilta, jotka edustivat vierasta rotua, eivätkä mitään vaihtoehtoista (bolševistista muka) poliittista voimaa. On selvää, että Jekimovit eivät olleet olleet länsimaistuneet siihen asti voidakseen äkkiä ymmärtää ja hyväksyä tällaiset ihanteet. Kuitenkin Mikaelin viimeinen päätös jäädä Pauluskoihin vuonna 1941 (ks. jäljempänä) lienee ollut katumuksensa palveluksesta Puna-armeijassa.

Sisällissodan jälkeen Mikael erosi armeijasta (minkä vuoksi hän säästyi Stalinin 30-luvun vainoilta), minkä vuoksi poikansa ansioiden takia bolševikit tarjosivat hänelle mahdollisuuden valita omakotitalon makunsa mukaan. Hän valitsi Konstanti Rotastin (1819–1902) aiemmin omistaman omakotitalon keisarien kesäisestä asuinpaikasta – Pauluskoista. Taloon liittyi pieni puutarha keisari Paavalin linnakkeen (Bip-linnakkeen) vastapäätä, linnake sijaitsi Marienthalin toisella puolella. Sinne hän muutti vaimonsa Aglaidan ja tyttäreidensä Veeran ja Galinan kanssa. 


Veera Rotastin talon edessä Pauluskoissa


Rakkaus Pauluskoihin on peräisin hänen isänsä ajoilta, jolloin siellä vuokrattiin kesämökkejä (ainakin kerran isä vuokrasi kesämökin Novavestista). Myöhemmin muutkin sukulaiset, kuten monet muut upseereiden perheet, viettivät kesiään Pauluskoissa. Sen takia neuvostoaikanakin Mikaelin ja Aglaidan luona tapasi kerääntyä erilaisia sukulaisia, joita yhdisti sama vanhan ajan henki:


Vanhentuneita vieraita: Eugen Visconti sekä eläkkeellä oleva ratsuväen eversti Teodor Jekimov (veljistä vanhin) istuvat omakotitaloin terassilla. 
Heidän takanaan seisovat Aglaida ja Mikael

 


Mikael (seisoo keskellä, Teodorin veljen tyttärentyttären, Tamaran vieressä, Veera istuu oikealla). Rotastin omakotitalo, Bip-linnake taustalla


Koka, Mikael ja Veera omakotitalon toisessa kerroksessa, 1937



Mikaelille ja Aglaidalle syntyi vielä tytär. Maria, toinen lapsi Yrjön jälkeen. Valitettavasti Maria kuoli lapsena, vahingossa sopimattomaan paikkaan jätetyn lääkkeen juotuansa.
Pian Pauluskoihin muuton jälkeen Gulja kuolee tuberkuloosiin. Häneltä jäi poika Leonid (Ljodja) Poznianski, tuleva sellisti, jota kasvatti sittemmin Veera: 


Mutta Veera itse kuoli tuberkuloosiin pian sodan jälkeen. Koska Mikael ja Aglaida eivät silloin enää olleet elossa, Leonidin myöhäisempi kohtalo on epäselvä.
Kun sota alkoi, Vera pakeni kaupunkiin Leonid mukanaan, ja Mikael Aglaidan kanssa jäivät Pauluskoihin, jonka pian valloittivat saksalaiset. Kummankaan kohtalosta ei koskaan ole saatu selvyyttä. Oli huhuttu, että muka heidän talossaan sijaitsi italialaisen Sinisen divisioonan esikunta, mutta viime vuosikymmeninä julkaistut tiedot puhuvat siitä, että ko. esikunta sijaitsi toisessa omakotitalossa. Koska Mikael ei ollut lähtenyt evakuointiin, ja hänen sukulaisensa tiesivät hänen vihanneen bolševikkeja, voidaan olettaa, että ollessan äitinsä puolelta saksalainen, hän toivoi löytävänsä saksalaisten kanssa yhteisymmärrystä. Siinä tapauksessa hänet ja hänen vaimonsa olisivat voineet teloittaa NKVD:n erkoisjoukot, jotka teloittivat kuuluisia ihmisiä, jotka pakenivat evakuointia. Tämä on todennäköisin vaihtoehto. Epätodennäköisempää on se, että Mikaelin olisivat voineet teloittaa saksalaiset, jos hän olisi jäänyt sinne heille antautuakseen. On muutenkin epätodennäköistä, että näin vanhat ihmiset olisivat onnistuneesti paenneet Länteen perääntyvien saksalaisten joukkojen mukana – paitsi jos he etukäteen olisivat onnistuneet saamaan luvan lähteä Saksaan. Parhaammassa tapauksessa ollessaan Lännessä he sodan jälkeenkään eivät pystyneet lähettämään neukkulaan jääneille sukulaisille mitään viestejä, koska tiesivät erittäin hyvin mitä se olisi tarkoittanut verisen kommunistisen diktatuurin oloissa.


Yksi viimeisimmistä valokuvista: vasemmalla Teodor Jekimovin tytär Niina Godlewska, Mikael Jekimov, Sanda Visconti, Aglaida Jekimova; oikealla Veera, Konstantin Jekimov nuorempi, Tatjana Jekimova (Tarasenko), Nadežda Elb, Martta Jekimova (Henkel). Kokan vanha asunto Pietarissa, Konstantin ja Tatjana Jekimovien häät, 1938